Tosiuni:

Kävelen syksyisen pihan halki kohti romahtamaisillaan olevaa isoa 7-kerroksista taloa.
(Tänään on 7.päivä.)
Pihalla on puita ja lehtiä ei ole haravoitu, ne ovat hujan hajan, myssypäinen mies pitkä
laiha mies touhuaa
jotain tärkeän näköisenä, hän alkaa tuijottaa minua kun avaan talon ulko-oven ja astun sisään.
 Talossa on heti
 eteisessä sekaista ja kaikenlaista poisheitettävää tavaraa esillä lattia täynnä. Kiipeän
portaita ja vastaani
tulee lauma luteita, kirppuja vai mitä pieneläimiä ovat. Minun täytyy kiivetä talon ylimpään
 kerrokseen, vain
se on mielessäni. Pieneläimiä, vilistäviä ja kiirehtiviä on vaikka millä mitalla. Pelkään,
 että pihalla oleva
 mies tulee perässäni ja syyttää minua siitä, että olen avannut jonkin laatikon tai oven,
josta ne ovat päässeet
 valloilleen.

     Ylimmässä kerroksessa harhailen ja avaan oven. Sen takana onkin hienoista hienoin uusi
talonosa, kaikki
 on kunnossa. Pihalla ollut mies ei saa minua kiinni, ovi ei aukea hänelle, vaikka kuulen
hänen yrittävän avata
ovea. Uuden talonosan käytävillä kulkee paljon nuoria, hyvinpukeutuneita uratietoisuutta
uhoavia ihmisiä, sekä
naisia että miehiä, jotka vilkaisevat minua ohimennen.  Minua vastaan tulee kaksi noin
30:stä miestä. Toinen
muistuttaa ulkonäöltään suosikkinäyttelijääni, vaikka ei ole hän. Toisen kasvot eivät
paljastu.
 Suosikkinäyttelijäklooni sanoo moneen kertaan etunimeni ja on huolissaan että miksi en
jo tule, mitä oikein
 viivyttelen. Hän sanoo: Eeva-Maija olet saanut perinnön: The Perfekt Life. Det perfekta livet.
    Sitten  herään. Sen pituinen se.